Alkoholistin tyttäret

C) Luin Kreetta Onkelin Ilonen talo (1996, WSOY) romaanin. Kirja kertoo alle kouluikäisestä Ruut tytöstä, hänen isosiskostaan ja äidistään. Isä kuolee kirjan alussa ja se jo asettaa negatiivisen suhtautumisen kirjan jatkumiseen.

Kirjan minäkertoja Ruut tarkastelee elämänsä tapahtumia yllättävän positiivisesti. Hänen isänsä kuoli, siskolla on kasvamisen ja henkisen kypsymisen kanssa ongelmia ja äitikin alkoholisoituu, mutta Ruut ei lannistu vaan tukee äitiään, siskon kamppaillessa taustalla ongelmineen. Mielestäni noin pienen lapsen ei pitäisi joutua tuollaiseen elämän tilanteeseen. Kyllähän he välillä mummolassa tai sijaisperheissä pyörivät, mutta palaavat aina äidin luo. Siskosten elämän tilanne on vain liian turvatonta siellä.

Birge, Ruutin isosisko on kirjan alussa toka luokkalainen ja kirjan lopussa 15 vuotta vanhempi, kirja siis seuraa perheen elämää 15 vuoden ajan. Ruut pitää Birgeä esikuvanaan, mikä on yllätys.

Kirjan kirjoitus tyyli ei ole minun makuuni, se kertoo asiat suoraan, tylsillä ja yksittäisillä lauseilla. Kirjassa ei myöskään kerrota minkä ikäisiä tytöt ovat asioiden tapahtuessa, joten kirjaa on vaikea seurata. Kirjan tapahtumat ovat raskaita esimerkiksi äidin alkoholismi, isän kuolema, sijaisperhe ja lopussa vielä äidinkin kuolema. Minäkertoja Ruut suhtautuu asiohin niin kevyesti, että se yllätti minut. Jos itse olisin tuollaisen lapsuuden kokenut olisi aikuiselämä varmasti raskasta, mutta Ruutista kasvaa kuitenkin fiksu nuori nainen, toisin kuin siskostaan. Hän menee naimisiin jonkun "hiippari" Kalevan kanssa. He riitelevät koko ajan ja pelkään, että heidänkin lapset joutuisivat kokemaan samanlaisen lapsuuden kuin Ruut ja Birge.

Lasten elämä noin vahingoittuneessa perheessä melkein särkee sydämeni ja tietäen, että kirja on tositarinaan perustuva on se vielä surullisempaa. Kenenkään ei pitäisi elää noissa olosuhteissa, ei aikuisten kuin lastenkaan. Toivoin koko ajan kirjaa lukiessa, että voisin jotenkin heitä auttaa, mutta Ruut ei tunnu apua tarvitsevan, hän jopa vaikuttaa tyytyväiseltä vaikka elämä hänen ympärillään on helvettiä.

Kirjan lopussa äiti kuolee ja silloin Ruut alkaa aikuistumaan. Viimeinen kappale oli minusta "lopun alkua". Siinä Ruut oli vierailemassa siskonsa kotona ja elämä siellä ei kauhean ruusuiselta vaikuttanut. Siskosten lapsuus ja nuoruus on varmasti vaikuttanut heidän aikuiselämään, mutta Ruutista vaikutti kasvavan fiksu nuori nainen.

Sponsoritoimintaa kiitos!

Kuinka monta kertaa olet kuullut suomalaisten valittavan "kun suomesta ei tule ketään hyvin pärjääviä ja lahjakkaita urheilijoita!!"? Asiaan on selitys: raha ja resurssit. Moottoriurheilu on kallista ja siihen mielestäni pitäisi panostaa, tietenkin muuhunkin urheiluun, mutta laji on lähellä sydäntäni ja tunnen monia kuljettajia, niin autourheilussa kuin moottoripyöräilyssäkin, jotka painivat tämän saman asian kanssa. Joten yritykset OLKAA VALMIITA SPONSOROIMAAN!

Suomessa vielä autourheiluun laitetaankin rahaa, muttei moottoripyöräilyyn ja se on "urheilu rasismia". Täällä on yhtä lahjakkaita ja intohimoisia moottoripyöräilijöitä kuin autoilijoitakin, he eivät vaan saa näyttää taitojaan yhtä helposti kuin autourheilijat. Muidenkin kuin vain varuste merkkien ja moottoripyöräliikkeiden pitäisi sponsoroida. Etelä Euroopassa sponsoreita on paljon, mutta niin myös halukkaitakin. Meidän scandinavialaisten pitäisi siis vetää yhtä köyttä ja aloittaa yhteinen hanke nuorten moottoriurheilijoiden unelmien saavuttamiseksi ja pohjoismaiden kunnian vuoksi.

Itsekin olen yrittänyt lajin näkyvyyteen vaikuttaa. Pidän moottoripyörä blogia, kerron siellä scandinaviassa, ja myös muuaalla maailmassa, tapahtuvista moottoripyörä kisoista ja kuljettajista. Kirjoitan myös eri lehtiin juttu vinkkejä moottoripyöräilyn saralta, joten en kyllä tyhjästä valita, meitä "moottoriurheilun muuttajia" pitäisi vain olla enemmän täällä pohjoisen kylmillä varikoilla.

Tällä hetkellä suomen sponsori tilanne on niin huono, että edes suomen mestari ei jatkosta vielä tiedä. Moni unelma särkyy lajin huonon näkyvyyden vuoksi. Toivotaan, että lajin hienous valkenee myös muullekkin kansalle ja sen ympärille saataisiin lisää innokkaita ja energisiä ihmisiä suomessa.

Nahkatehtailijoiden tytär tohtorin vastaanotolla

Näytelmä Poltettu oranssi (Eeva-Liisa Manner 1968 Tammi) on draama nuoresta tytöstä, hänen perheestään ja lääkäristään.

Näytelmän tyttö, Marina, tuodaan näytelmän alussa tohtori Frommin vastaanotolle. Hänen vanhempansa, herra ja rouva Klein, ovat huolissaan ja vähän häpeissään tyttärensä oudosta tavasta puhua lasten kieltä. Muutakin outoa Marinassa on, hän näkee suurimman osan ihmisistä ilman päätä. Tohtori epäilee ensimmäisenä skitsofreniaa. Näytelmän teema on kodin vaikutus nuoren elämään.

Marinan vanhemmat Ernest ja Amanda Klein ovat nahkatehtailijoita, siis varakkaita ja sivistyneitä. He siis odottavat tohtorilta korrektia käytöstä, mutta tätä eivät ensimmäisellä käynnillä saa. Tohtori sanoo suoraan asiat ja on vähän outo tapainen. 1960-luvulla lääkäreitä kunnioitettiin paljon enemmän kuin nykyaikana, eikä heidän tavastaan ilmaista asiat voinut paljon valittaa.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat tohtorin vastaanotolle ja Kleinien kotiin. Marinan huone on sisustettu kauniisti valkoisilla kalusteilla, mutta Marina ei sitä arvosta. Hän kuvailee huonettaan näin: "Joskus kaikki hehkuu punaisena. Sohva on punainen, kissa sohvalla on punainen. Huone hehkuu... kuin lyhty. Jonakin päivänä se syttyy palamaan". Tästä voi päätellä hänen olevan sekaisin. 

Näytelmässä on paljon aforismeja ja lainauksia runoista, kaikkea ei voi edes liittää itse näytelmään. Näytelmän nimi Poltettu oranssi tulee esiin kerran: "Marinalla on yllään pitkä ruumiinmukainen leninki hehkuvaa silkkiä, 'poltettua oranssia' ". En ymmärrä mitä poltettu oranssi symboloi näytelmässä.

Näytelmä sijoittuu 1960-luvulle, joten nykyajan nuoren on vaikea ymmärtää ja samaistua sen ajan ihmisiin ja tapaan toimia. Kirjassa ei mielestäni ollut päätä eikä häntää. Lukukokemuksena näytelmä ei sykähdyttänyt eikä puhutellut minua. Päähenkilön ihmeellinen sairaus, mihin näytelmän edetessä ei tullut kunnollista diagnoosia, oli todella vaikuttava osa näytelmää ja juonta, mutta ehkä vähän yliammutusti. Nykyihmisen korvaan nuo oireet kuulostavat epärealistisilta, joten näytelmä ei ole kauhean uskottava.

Opettajan elämää hirveimmillään

Carin Hasselquist, 50, on kovia kokenut opettaja Öbackan koulussa, Härnösandin pikkukaupungissa. Nyt kuulemme hänen tarinansa.

Hasselquistista huomasi, että hän oli ujo, ehkä jopa häiriintyneen oloinen. Musta otsatukka oli käännetty ylös pinnillä ja vaaleat raidat oikein hehkui pikimustassa, piikkisuorassa tukassa, kun hän tuli Tukholmalaisen Sokos-hotellin aulaan. Olimme sopineet, että syömme lounasta yhdessä ja kyselisin samalla kysymyksiä artikkeliani varten.

Carin Hasselquist on toiminut opettaja noin 30vuotta ilman ongelmia. Lähiaikoina hänelle on kuitenkin tullut ongelmia oppilaidensa vanhempien kanssa. He ovat laatineet yhdessä kirjeen Hasselquistille, joka sai hänet sekaisin. Hän joutui sairauslomalle uhkailtuaan oppilaitaan. "Se oli sellainen pikku juttu, he olivat varastamassa luokkaretki rahoja", sanoi Hasselquist hiljaa, hänen mielestään sairausloma oli aiheeton.

 Hasselquistin sairausloman alkuaikoihin hänen yksi oppilaansa katosi jäljettömiin. Poliisi ravasi Hasselquistin kotona melkein päivittäin ja kyseli kysymyksiä, "Ihan kun ei olisi ollut tarpeeksi vaikeaa muutenkin, ja kaikkien lasten vanhemmathan vihasitvat minua ja kuvittelivat minun kidnapanneeni Sandran kostoksi ja poliisi kuvitteli myös minun olevan jotenkin sekaantunut tapaukseen. Eivät he koskaan sitä suoraan kysyneet, mutta kyllä minä sen rivien välistä pystyin lukemaan!", sanoi Hasselquist kiihtyen ja vähän jännittäen mitä vastaisin siihen.

Poliisin tutkiessa toista viikkoa Sandran katoamista Carin Hasselquist sai puhelun tyttäreltään ja kysyi voisiko hän käydä katsomassa miten yksi vanha täti voi. Hasselquist teki työtä käskettyä. Ensimmäinen yritys ei tuottanut tulosta. Hasselquist oli jo lähtenyt ajamaan kotiinsa tädiltä kunnes ajatteli, että hän käy vielä kokeilemassa kerran, jospa täti tällä kuitenkin olisi kotona. Hän soitti ovikelloa monta kertaa, mutta kukaan ei avannut. Hän huomasi myös, että yläkerran ikkunaan oli syttynyt valo, valo mikä ei aikaisemmin ollut palanut. Hasselquist painoi ovenkahvaa, mutta ovi oli ollut lukossa. Silloin hän huomasi kukkaruukun joka oli alassuin portailla, sen alla oli ollut vara-avain. Hasselquist oli mennyt sisään "Siellä näytti kuin ryöstön jäljiltä", sanoi Hasselquist ja jatkoi tarinansa kertomista. Hän huuteli tätiä nimeltä, mutta ei saanut vastausta. Sitten hän rohkaisi itsensä ja lähti katselemaan jospa tädille olisi sattunut jotain. Hän saapui yläkertaan "Siellä oli kuin aavemaista", Hasselquist kertoi alahuuli väpättäen. Yläkerrassa, makuuhuoneessa istui vanha täti lattialla katsoen seinään lasittunein silmin "En aluksi tiennyt oliko hän edes elossa", mutta vähän ajan päästä täti oli kääntänyt päätään, mutta ei ollut huomannut Hasselquistia. Hän meni alakertaan ottamaan vähän vettä. Kun hän oli menossa takaisin tädin luo täti seisoikin jo alakerrassa ja tuojotti taas lusittunein silmin, mutta tälläkertaa yhtä ovea. Hasselquist ei pystynyt olla katsomatta mitä oven takana on. "Sain sellaisen oudon tunteen ennen oveen avaamista. Kuin olisin tiennyt, että jotai pahaa olisi tapahtumassa, mutta kuitenkin minun oli avattava ovi", kertoi Hasselquist tunnoistaan. Oven takaa löytyi Sandran pieni ruumis ja kohta ambulanssi ja poliisi olivatkin jo paikalla. "En oikeastaan muista siitä päivästä, enkä muistakaan päivistä sillä viikolla mitään".

"Minusta ei ole enää mitään apua sinulle, en minä muistakkaan mitään!!", huusi Carin Hasselquist ja juoksi hotellista pois hätääntyneenä. Yritin tavoittaa häntä puhelimella vielä samana iltana, mutta hänestä ei kuulunut enää mitään.

(Kirja:Annika Sjögren- Ei liikahda lehtikään,  2007(suom.2009))

Ensimmäinen bloggaus ikinä!

Blogeista aina kuulee kaikenlaista. Se on "cool" tapa. Olisi kyllä aika hienoa jos kävisi kuten ruotsalaiselle Isabel Adrianille, tulla kuuluisaksi bloggauksella.

Olen aina halunnut aloittaa blogin kirjoituksen, jopa kirjauduin blogi-listalle. Blogin kirjoituksessa oli vain pelottavaa se, jos kirjoitat paljon tekstejä ja kukaan ei lue niitä, se olisi aika noloa.

No tästä se lähtee, seuraavat kolme vuotta blogin kirjoitusta...